Miten sinä määrittelet onnellisuuden? Näen itse onnellisuuden kahteen tyyppiin jaoteltuna: ulkoiseen ja sisäiseen onnellisuuteen.

On ulkoinen onnellisuus, jonka tarkoitus on maustaa ja hemmotella sisäistä onnellisuuttasi. Lisäksi on olemassa sisäinen onnellisuus: se totuus, jonka mukaan kohtaat elämäsi tapahtumat.

Ulkoinen onnellisuus on kaikkea sitä, mitä sinulta voidaan ottaa hetkessä pois. Onko sinun onnellisuutesi perusta puoliso, lapset, työ, raha, muiden palveleminen, materia, uhrautuminen tai omaisuus? Perustuuko onnellisuutesi pelkästään tämänkaltaisiin ulkoisiin tekijöihin?

Nämä tekijät ovat illuusio onnellisuudesta. Mikäli rakennat onnellisuutesi ulkoisten tekijöiden varaan, et todellisuudessa ole onnellinen. Onneton itse kärsii aina jollakin tasolla ja oireilee.

Pysyvä ja häviävä onnellisuus?

Sisäinen onnellisuus on pysyvä pääoma, jota suhdanteet eivät murra. Voidaan sanoa, että onnellinen ihminen on tyytyväinen. Mutta onko tyytyväinen ihminen tosiaan aina onnellinen? Tämä avaa hyvin tätä ajattelemaani kaksijakoista onnellisuutta.

Monien tutkumusten mukaan yksilön onnellisuuden aste nousee, kun saa lapsia, rahavoiton, uuden ihastuksen… Tutkimusten mukaan tällainen onnellisuuden tunne myöskin häviää melko nopeasti. Nämä onkin niitä ulkoisia onnellisuustekijöitä.

Koen, että onnellinen ihminen on kyllä tyytyväinen, mutta hän on tyytyväinen itseensä.

Sisäinen onnellisuus rakentuu elämän myötä. Lapsen ei tarvitse itse miettiä onnellisuutensa varsinaista kehittymistä, se tulee tuolloin ympäristöstä, rakkaudesta ja on pohja aikuisuuden onnellisuuden kehittymiselle. Siirrät omat arvosi ja näkemyksesi heille. Ja he ovatkin tarkkasilmäisiä hahmoja, joita ei huijata!

Lapsi näkee aidommin toisen onnellisuuden, kuin mitä aikuinen luulee. Moni lapsi on aistinut vanhempien huonontuneen parisuhteen ja jopa ehdottaa heidän eroamistaan, koska tunnelma on niin onneton. Aikuinen usein ajattelee, että emme eroa, jotta lapset eivät kärsi.

Aikuinen on usein väärässä ottaessaan vastuuta lapsen tunnereaktiosta.

Uskon, että sisäisen onnellisuuden rakentuminen kärsii, kun emme saa kohdata oman elämänpolun etappeja sellaisinaan. Sellaisina, miten ne meille vastaan annetaan lapsuudesta aikuisuuteen.

Olen hiljattain pohtinut melko usein tätä tematiikkaa kokonaisuudessaan: me aikuiset ymmärtämättä ja yleensä hyvää tarkoittaen puutumme toisen elämänpolkuun liiaksi, jotta tämän ei tarvitsisi ”kärsiä” ja kohdata ikäviä asioita. Tämä ei yhtäkkiä tunnu enää ihan oikeutetulta toiminnalta.

Onnellisuuspohdintojen juurilla

Onnellisuudesta on muutaman vuoden aikana saanut lukea paljon ajatuksia ja tutkijoiden, onnellisuusprofessoreiden tekstejä. Tutkimuksista ilmenee hyvin se, kuinka ihminen on kautta aikojen ilmaissut onnellisuuttaan ulkoisten tekijöiden perusteella. Sitä voi olla myös helpompi mitata samoin, kuin surua on helpompi mitata.

Sisäinen onnellisuus on kuitenkin se voima mikä kantaa, ulkoiset tekijät tulevat ja menevät. Pidän Aristoteleen ajatuksesta paljon: 

Elämän päämäärä on pyrkiä hyvyyteen ja se tekee onnellisuuden. 

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että hyvät teot seuraavat itsestään tästä kamppailusta ja lopulta se tekee hyveellisen ja onnellisen yksilön.

Innostuin tarkastelemaan hiukan lisää, mitä muut Antiikin filosofit onnellisuudesta ovat ajatelleet ja huomasinkin, että hehän  tuntuvatkin olevan ihan oleellisen äärellä kaikkineen ja mielestäni tietysti oikeassa 😉

Platonin mukaan onnellisuus on hyvän saavuttamista pysyvästi. 

Demokritos kehoittaa iloitsemaan siitä, mitä sinulla on eikä suremaan sitä, mitä sinulla ei ole. 

Näitä ajattelijoita paljon myöhemmin onnellisuuden määritteleminen on siirtynyt jo ulkoisempaan onnellisuuteen: Freudin mukaan (1900-luvun alku) onnellisuuden tuo rakkaus ja työ. Tämä määritelmä kyllä alkaa olla linjassaan siihen, mitä tutkimuksetkin ovat aikanamme ilmentäneet!

Miten saavuttaa sisäinen onnellisuus, se elämässä kantava tila?

Miten saavuttaa tunne, kun mikään ei horjuta sinun sisintä ydintyytyväisyyttäsi, vaikka ympärillä tapahtuu paljon muutoksia ja ikäviä tapahtumia? 

Helppo ohje: rakasta itseäsi pyyteettömästi. 

Mutta kaikkia helppoja ohjeita ei ole niin yksinkertaista toteuttaa.

Pyyteetön itsensä rakastaminen on taito, mikä rakentuu läpi elämän koettelemuksien kautta, asioiden kohtaamisen ja hyväksymisen kautta. Siihen vaaditaan itsensä kunnioittamista, tervettä itsekkyyttä sekä rakkaudellisia hyviä tekoja. 

Palaten Aristoteleen ajatuksiin, tärkeää on pyrkimys hyveellisiin tekoihin elämässä. Kamppailujen kautta nämä tekevät onnellisen ja hyveellisen yksilön.

Voi hyvin,

Teresa